Säännöt

Lajien suoritustavoista ja säännöistä vuonna 1920 

Tämän tapahtuman lajien säännöt ovat sopiva sekoitus vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisten sekä Suomessa samoihin aikoihin järjestettyjen erilaisten yleisurheilukilpailujen sääntöjä. 1920-luvun välineitä käytetään sikäli kuin vastaavia on ollut saatavilla ja lajien suorituspaikat on pyritty saamaan aikakauden mukaisiksi.

100 metrin ja 400 metrin juoksut

Kilpailut juostiin nurmella tai hiilimurskalla ja piikkarit olivat jo yleisesti käytössä. Englannin ja Australian ammattilaiskilpailuissa 100 metrin juoksussa radat oli erotettu toisistaan nauhoilla. Toisinaan juostiin yksin ja otettiin aika vain yhdelle kerrallaan.

Lähettäjä oli vastuussa juoksujen lähdön onnistumisesta ja päätti, milloin kilpailija oli ylittänyt lähtöviivan. Lähtökomennot Antwerpenissä 1920 kuuluivat: ”Gentleman, on your marks. Ready.” Ja sitten tuli lähtölaukaus. Vilppilähtö tuomittiin, kun kilpailijan mikä tahansa kehon osa kosketti maata lähtöviivan jälkeen ennen lähtölaukausta. Kahdesta vilppilähdöstä kilpailija hylättiin. Lähtötelineitä ei vielä 1920-luvun alkupuolella ollut, vaan juoksijoille annettiin pienet lapiot, joilla he kaivoivat itse omat lähtökuoppansa.

Ajat olivat suurpiirteisiä ja ne ilmoitettiin 1/5 s tarkkuudella (parilliset kymmenykset 11.0, 11.2, 11.4…). Usein aika otettiin kellolla vain voittajalle ja kokenut tuomarineuvosto päätteli muiden ajat ennen maaliviivaa piirrettyjen kalkkiviivojen perusteella. Maaliviivalla oli pumpulinauha, jonka voittaja katkaisi. Lopputuloksissa aikaa ei aina ilmoitettu lainkaan, vaan pelkkä nimi ja sijaluku. Toisinaan ilmoitettiin voittajan aika ja muille sen lisäksi kalkkiviivojen avulla määritelty etäisyys maaliviivasta voittajan tullessa maaliin: 1. Vilho Voittaja 10.4, 2. Taisto Toinen 1 metrin jäljessä, 3. Kaarlo Kolmas 3 metriä jäljessä jne.

400 m juostiin sisäradalla. Tästä johtuen juoksun luonne oli aivan erilainen kuin nykyään. Alussa piti ottaa kunnon kiihdytys, jotta pääsi heti hyviin asemiin. Matkan keskivaiheilla tarkkailtiin sekä varmisteltiin ja paranneltiin asemia. Loppu mentiin taas kovaa. Tässä kilpailussa lähtö on kaarelta.

Pituushyppy

Pituushypyssä suoritustapa oli melko lailla samanlainen kuin nykypäivänä. Vauhdinotto tapahtui murskalta ja ponnistus tammilankulta. Vauhdin pituudessa ei ollut rajoituksia.

Olympialaisissa hypättiin ensin kolmen kierroksen alkukilpailu, jonka perusteella neljä parasta pääsi finaaliin. Finaalissa hypättiin niin ikään kolme kierrosta, jotka määrittivät lopulta neljän parhaan kilpailijan järjestyksen. Vuoteen 1920 mennessä alkoi vähentyä vanhempi tapa laskea oikean ja vasemman jalan ponnistuksella hypätyt parhaat hypyt yhteen. Se ei ollut enää käytössä SM-kilpailuissa, mutta muissa kisoissa tapaa käytettiin vielä jonkin verran. Tässä kilpailussa hypätään kolme hyppykierrosta samalla jalalla.

Kuulantyöntö

Miesten kuula painoi 7,2 kg ja naisten 3,6 kg. Rinki oli maapohjainen. Betoniringit yleistyivät vasta 1950-luvulla. Vuonna 1920 oli jo yleisesti käytössä pyöreä rinki vanhan neliön sijaan.

Kuulaa työnnettiin usein 3+3 kierrosta eli kolme oikealla ja kolme vasemmalla. Tällöin kilpailijan tulos muodostui molempien käsien parhaan työnnön summasta. Olympialaisissa työnnettiin nykyiseen tapaan paremmalla kädellä kolme työntöä. Kolmella ensimmäisellä kierroksella mukana olivat kaikki ja kolmella viimeisellä neljä parasta kilpailijaa. Tässä kilpailussa kuulaa työnnetään molemmin käsin, 2+2 kierrosta.

Kuulassa suoritustapana oli laukalla kyljittäin eli ”pökkäystyyli”. Pyörähdystä ja pakitusta ei tunnettu. Työnnön piti lähteä olkapäältä ja kuulaa ei saanut koskaan viedä olkapään taakse.

Korkeushyppy

Laji-isäntänä Kurhilan paja

Korkeutta hypättiin maapohjalle tai purukasaan. Purua oli yleensä noin 70-80 cm kerros, joka sitten kilpailun tai kesän kuluessa tallaantui matalaksi. Hypyn jälkeen laskeuduttiin jaloilleen. Tekniikoina sallittuja olivat saksitekniikka sekä ulkojalan ja sisäjalan tyyli. Pää ei saanut ylittää rimaa ensimmäisenä ja kaikenlaiset akrobaattiset hyppytyylit ja painot olivat kiellettyjä.

Olympialaisissa aloituskorkeudeksi oli määrätty 1,60 m ja rimaa nostetiin tuomareiden päätöksen mukaan. Joka korkeudesta oli kolme yritystä. Yritykseksi katsottiin ylöspäin suuntautuva hyppy. Riman alta sai juosta kasaan, eikä sitä laskettu hypyksi. Vasta kolmas peräkkäinen riman alta juokseminen laskettiin yhdeksi yritykseksi. Tasatuloksessa voittaja ratkaistiin uusintahypyillä.

Keihäänheitto

Laji-isäntänä Järvi-Hämeen osuuspankki

Miehet heittivät 1920-luvulla 800 g ja naiset 500 tai 600 g painoista keihästä. Naisten keihään painosta ei ollut kansainvälistä standardia. Keihäs oli puuta ja siinä oli terävä rautainen kärki. Koska vanhaa heittokelpoista puukeihästä on nykypäivänä vaikeaa löytää, tässä kilpailussa heitetään nykyaikaisemmalla keihäällä.

Keihästä heitettiin usein 3+3 kierrosta eli kolme oikealla ja kolme vasemmalla Kädellä. Kilpailijan tulos muodostui molempien käsien parhaan heiton summasta. Antwerpenissä kaikki kilpailijat heittivät paremmalla kädellä kolme kierrosta ja neljä parasta kilpailijaa kolme lisäkierrosta. Tässä kilpailussa heitetään molemmin käsin, 2+2 kierrosta.

Heitot mitattiin kohtisuoraan heittoviivan jatkeeseen nähden ja kenttään merkityt heiton mittaa yleisölle kuvaavat viivat olivat suorat. Kaikkia heittoja ei mitattu ajan säästämiseksi. Heiton alastulokohtaan laitettiin merkiksi lippu kepin nokassa. Lipussa oli usein heittäjän seuran logo tms. Kun kaikki heitot oli heitetty, paras heitto mitattiin. Isommissa kisoissa mitattiin kaikki heitot, koska joskus saattoi käydä niin, että heitto osui merkkiin ja se siirtyi pois paikoiltaan. Sektori oli olemassa ja sen yli meneviä heittoja ei mitattu.